Minun matkani Ukrainaan!

Olen 51-vuotias lasten teho-osastolla Helsingissä työskentelevä sairaanhoitaja. Minulla on kaksi aikuista tytärtä, jotka asuvat molemmat jo omillaan. Olin jo pidempään miettinyt, että haluaisin tehdä jotakin hyvin konkreettista vapaaehtoistyötä jossakin päin maailmaa. Halu auttaa niitä, jotka apua tarvitsevat!

Ukraina on melko lähellä Suomea ja aloin pohtimaan vakavissani sitä mahdollisena kohdemaana. Uskallanko lähteä maahan, jossa käydään sotaa, mitä jos minulle tapahtuu siellä jotakin! Aloin kuitenkin selvittelemään millaista avustustyötä siellä olisi tarjolla. Halusin Suomen jollakin tasolla liittyvän siihen, se tuntui turvallisemmalta niin. Löysin nopeasti FinEstin kotisivut ja kaikki mitä siellä luki työnkuvasta, sai minut kiinnostumaan ja laittamaan hakemuksen. Pian Tarja laittoikin minulle sähköpostia ja juttelimme pitkään puhelimessa. Sen puhelun jälkeen olimme sopineet, että lähden Ukrainaan kesäkuussa-25. Elimme tuolloin tammikuuta 2025.

Kevään aikana mielessäni kävi paljon ajatuksia laidasta laitaan. Seurasin tarkasti uutisia ja ilmahyökkäykset alkoivat levitä enenemäsä määrin myös länteen. En voi kieltää, etteikö se olisi jännittänyt ja pelottanut omaa mieltäni. Lähdön hetki koitti. Lento Helsingistä Krakovaan, sieltä 16h yöbussi kohti Ukrainaa. Kun saavuin bussilla aamulla maahan, aurinko nousi juuri ja en voinut kun ihmetellä kuinka kaunista siellä oli. Tuntui absurdilta, että maassa olisi sota. Minut haettiin autolla sovitusta paikasta ja sieltä kohti "keltaista taloa" hieman syrjemmälle kaupungista.

Minut otettiin todella lämpimästi vastaan. Muut olivat olleet jo hetken talolla, mutta tunsin oloni heti tervetulleeksi. Englannin kieleni on kaikkea muuta kuin sujuvaa, mutta päivä päivältä sekin sujui paremmin ja en enää jännittänyt miten kielen kanssa pärjään. Ihmiset talolla olivat kaikki aivan ihania ja ikävöin heitä. Olemme edelleen tekemisissä toistemme kanssa.

Työt alkoivat aamuisin noin klo 09 aikaan. Haimme postista paketteja, purimme, lajittelimme, pakkasimme, lähetimme ja veimme avustustarvikkeita laidasta laitaan eteenpäin. Punoimme maastoverkkoja rintamalle, valmistimme itse sotilaille lähetettäviä proteiinipatukoita. Kävimme myös aamupäivisin eri kouluissa. Järjestimme lapsille kaikenlaista mukavaa aktiviteettia ja siinä samalla he oppivat aina muutamia sanoja englantia. Kerran viikossa autoimme eläinsuojassa Annan ja Romanin luona. Päivät kuluivat nopeasti ja kaikki tekeminen oli todella antoisaa. Hienoa oli myös päästä käymään sairaalassa, jossa minulle annettiin privaattikierros eri osastoilla. Ja unohtumattomia ovat myös erään koulun pienten tyttöjen minulle tekemät korut, joita tulen vaalimaan koko elämäni.

Nautin jokaisesta hetkestä Ukrainassa. Tavallaan myös niistä hetkistä, jolloin yöllisen ilmahyökkäyksen ollessa päällä, otimme patjat, peitot, tyynyt ja keräännyimme kaikki talon sisälle eteiseen kiviseinien väliin. Se yhteenkuuluvuuden tunne oli ehkä silloin omasta mielestäni käsinkosketeltavaa. Viikonloppuisin teimme talon muiden vapaaehtoisten kanssa mm päiväretkiä läheisiin kaupunkeihin, patikoimme, kävelimme, istumme nuotion äärellä ja jaoimme hetkiä omasta elämästämme.

Paikalliset ihmiset. Miten ystävällisiä ja vieraanvaraisia.

Silmistä saattoi kuitenkin huomata surun ja väsymyksen.

Koulussa pieni poika ei ollut nähnyt isäänsä vuoteen.

Monesti mieli herkistyi kun pysähdyin miettimään miten hyvin itselläni asiat ovatkaan.

Huomaan kaipaavani takaisin, mietin omaa matkaani todella paljon.

Olen ylpeä itsestäni, että uskalsin, löysin sen rohkeuden lähteä.

Toivon, että jonakin päivänä vielä istun bussissa tai junassa matkalla kohti Ukrainaa.

Kiitos FinEst, että sain mahdollisuuden tulla. Matka, jota en ikinä tule unohtamaan.

-Annukka