Tässä lentokoneessa istun ja mietin edellistä kolmea viikkoa kotimatkalla kohti Suomeen. Koskaan aikaisemmin en näin merkityksellistä matkaa ole tehnyt.

Tarinan alku on samankaltainen kun suurimmalla osalla mukaan toimintaan lähteneillä, puhdas halu auttaa enemmän ja konkreettisemmin.

Hakuprosessissa jännitin riittääkö se, että olen aivan tavallinen suomalainen toppahousu, ei mitään erityisosaamista mitä ehkä voi hyödyntää paikanpäällä. Tiesin kuitenkin, että minulla on suuri ja nöyrä sydän ja kädet jotka tekevät mitä ikinä tarvitsee sekä korkea stressinsietokyky ja resilienssiä joten toivoin, että se riittäisi. Ja todellakin jännitys osoittautui turhaksi,sillä 

FinEstin yhteyshenkilön puhelun jälkeen tuntui,että olimme erittäin tervetulleita auttamaan. 

Tämä puhelu sysäsi minut ja avopuolisoni merkitykselliseen matkaan jossa tutustuin lisää myös itseeni.

Halusimme viedä avustustavaraa, vain sellaista jota oikeasti Ukrainassa tarvitaan. Autojen käyttöikä etulinjassa voi olla vain päiviä tai viikkoja joten niitä tarvitaan, saimme tiedot millaista pitäisi olla. Ostimme auton jonka ajoimme Ukrainaan ja tokihan sitä tyhjänä voi viedä. Lahjoitimme, saimme lahjoituksia ja keräsimme varoja itsetehtyjen askartelujen avulla.

Menin ihan hurmokseen ja auto täyttyi nopeasti,huomasin kuitenkin,että Land Roverissamme on peräkoukku joten peräkärrykin piti ostaa että kaikki sopisi kyytiin.

Matkasimme autolla Viron,Latvian Liettuan ja Puolan läpi. Aamuyön tunteina ylitimme rajan, jotenkin taianomainen hetki.

Talolla odotti lämmin vastaanotto ja aamukahvit. Siellä missä suomalaisia,siellä myös sauna.

Vapaaehtoisia meidän viikoilla oli 3:sta eri maasta, mahtavia tyyppejä kaikki.

Tytöillä oma huone ja oli ihanaa vanhanajan leirikoulutunnelmaa iltaisin tyttöjen huoneessa supista.

Teimme talolla monenlaista. Punoimme verkkoa, lajittelimme ja pakkasimme avustustavaraa, kävimme koulussa opettamassa englantia ja itselle rakkaimpana puuhana avustimme eläinsuojassa. Eläinsuojan pitäjät asuvat eläinten kanssa ja niistä pidetään hyvää huolta. Nämä ihmiset ovat minun elämässäni niitä todellisia sankareita.

Saimme kunnian ajaa Kiovaan luovuttamaan itse auto sotilaille, tätä kokemusta en unohda koskaan. Tapasimme paljon paikallisia, sotilaita,muita avustustyöntekijöitä, kaikki mielettomän ystävällisiä, mutta silmissä väsymystä ja surua.

Kaikista kallein oppi ja sanat joita en unohda koskaan oli kun keskustelin erään sotilaan kanssa kun sanoin, että oma panos tuntuu niin pieneltä niin hän katsoi tuimasti mutta lämpimästi syvälle silmiini ja sanoi " nolla on, ei mitään ,yksi on jo paljon. Yksikin lahjoitettu vaikka vaan suklaapatukka voi pelastaa jonkun päivän.

Ja pelkästään tieto etulinjassa siitä, että joku seisoo tukena auttaa jaksamaan puolustamaan".

En unohda tätä keskustelua koskaan ja se oikeastaan tiivistää erittäin hyvin sen,

että pienikin teko tai apu on tärkeä.

FinEstin hakuprosesissa niinkuin yleensä tuoteselosteessa ei ollut varoitustekstiä

"matkalle lähtö voi aiheuttaa pahan riippuvuuden" ?

Sillä tämä reissu joka ei ole vielä edes päättynyt on todellakin tehnyt tehnyt sen,

että uusi avustusmatka on jo suunnitteilla.

Kaikille jotka pohtii lähteäkö mukaan yhdistyksen toimintaan tai lahjoittajaksi niin sanon,

että jos heittäydytte mukaan saatte elämänne merkityksellisimmän kokemuksen.

Tämä kokemus auttaa itseäni myös Suomessa toimimaan ja antoi valmiuksia.

Maailman geopoliittisen tilanteen vuoksi tarvitaan osaamista Suomessakin

varautumiseen ja tämän kaltaisen työn tekemiseen.